Naantalintäyteinen viikonloppu

Viimeinen reilu viikko on mennyt täysin nokka kiinni pääsykoekirjoissa. Hain liiketoimintaosaamisen opintokokonaisuuteen, jonka aloittaisin jo nyt syksyllä, ja on ollut melkoiset paineet saada koealue luettua kunnolla. Olen suunnitellut koko tulevan lukuvuoden luottaen, että pääsen kyseiseen sivuaineeseen, joten paineet ovat olleet lievästi sanottuna suuret. Aikaa lukemiseen on täytynyt raivata aikaisista aamuista ja illan viimeisistä tunneista, koska päivät ovat menneet töissä. Kätevästi kesän superhelteet osuivat vielä tietenkin juuri näille viimeisille ja tärkeimmille lukupäiville. Stressitasot ovat mukavasti nousseet samaa tahtia lämpömittarin lukeman kanssa.

Kouluasioissa olen todella armoton itseäni kohtaan. Jos lähitulevaisuudessa on tiedossa tärkeä essee, tentti tai varsinkin pääsykoe, en vapaa-ajallani pysty tekemään mitään muuta kuin opiskelemaan – ainakaan ilman huonoa omaatuntoa ja itseni ruoskimista. En kestäisi ajatella pieleen menneen tentin jälkeen, että jos olisin käyttänyt jätskitreffeihin kuluneen ajan lukemiseen, olisin ehtinyt kerrata ehkä juuri ratkaisevat sivut tenttikirjasta. Opiskelun ihanin ja brutaalein piirre on juuri se, että vastaat vain itsellesi niin menestyksestä kuin epäonnistumisistakin. Tee nyt, mitä sinun täytyy, niin voit tehdä tulevaisuudessa sitä, mitä haluat on minusta voimaa antava lause, joka auttaa itsekurin säilyttämisessä silloinkin, kun ulkona paistaa aurinko ja tekisi mieli pistää biksut päälle ja painella Vartsikalle lukemaan hömppälehtiä.

Eräässä ihanassa putiikissa oli myynnissä tällaisella kuvalla varustettu tyyny,
joka kuvasi aivan täydellisesti minun ja ystäväni sunnuntaita :D

Olinkin todella yllättynyt, kun viikonloppuna karkasin useamman kerran viettämään aikaa ystävien kanssa. Kahtena päivänä ajoimme Naantaliin nauttimaan kesästä ja hyvästä ruuasta, ja perjantaina sain yllätyskutsun työkavereiden kanssa jokilaivoille. Ja mikä parasta, en edes murehtinut kouluhommia ulkona ollessani. Pystyin oikeasti, aidon rehellisesti rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Nuo päivät tulevat varmasti olemaan tämän kesän yhdet muistelluimmista. Hetket, joina ympärillä on vain rakastamiaan ystäviä, aurinko lämmittää ja mieltä ei paina mikään, saa tuntemaan niin valtavaa kiitollisuutta ja puhdasta onnea, etteivät mitkään sanat riitä. Pitää tyytyä vain hymyilemään.

Huikean hyvä crème brûlée ja sen kaveri irish coffee Ravintola Uudessa Killassa. Maistui! 

Koe oli eilen, ja kaikesta hurvittelusta huolimatta se men ihan hyvin. Ei siitä nyt täysiä pisteitä tule, mutta kyllä luultavasti sisään päästiin. Viime viikonloppu taisi opettaa hiukan armollisuutta. Ainakin nuo päivät olivat ihana muistutus siitä, mitkä asiat tässä elämässä loppujen lopuksi oikeasti ovat merkityksellisiä ja oman ajan arvoisia.

Tällaiseen näkymään päättyi meidän torstai-ilta <3

"Ihanaa, mun hartiat on leventynyt!" – Eiku mitäh?

Ihannevartaloni on muuttunut paljon viime vuosien aikana. Oikein hätkähdyttävän paljon. Lukion ensimmäisellä halusin vain olla hoikka. Mitä pienempi vaatekoko, sen parempi. ”Ootko sä laihtunut?” oli kaunein kehu, mitä kukaan pystyi minulle sanomaan. Kapeat ranteeni olivat ainoa kohta kehossani, johon olin jotakuinkin tyytyväinen. Urheilussa päämääränäni oli kuluttaa kaloreita, paljon kaloreita. ”Iso” oli kaikessa paitsi rinnoissa ehdoton no-no, ja vatsalihakset olivat ainoa lihasryhmä, joka sai ihannenaisvartalossani näkyä.

Neljä vuotta voi kuitenkin tehdä aikamoisen remontin pään sisällä. Teini-iästä aikuistuminen on varmasti yksi syy, muttei mielestäni tärkein. Uskon, että suurin vaikutus on ollut elämänpiirin muutoksella. Aloin käydä mieheni kanssa salilla, puhua hänen kanssaan urheilusta, lukea artikkeleja tavoitteellisesta kuntosaliharjoittelusta ja seurata somessa motivaatioblogeja ja liikunnallisia Instagram-tilejä. Pikku hiljaa päätäni eivät enää kääntäneet hoikat, gasellimaiset naiset, vaan muodokkaammat vartalot (kyllä, inspiroidun kaupungilla tyrmäävistä naisista :D). Kun ennen halusin olla ennen kaikkea siro ja kevyt, nyt haluan, että näytän ryhdikkäältä, vahvalta ja terveeltä. Siltä, että teen vapaa-ajallani jotain muutakin kuin makaan sohvalla ja olen syömättä. Unelmavartalossani on muodokkaat olkapäät, lihaksikkaat jalat ja vahva keskikroppa.

Kiinnitän huomiota niihin asioihin, joihin ympäristöni kiinnittää huomiota. Oma elämänpiiri on loppujen lopuksi melko pieni – kupla, jossa ääneen pääsee vain rajattu määrä ajatusmalleja. Ja kun itse hurahtaa johonkin tiettyyn ihanteeseen, helposti unohtaa muunlaisten ihannevartaloiden olemassaolon. On ihmeellistä huomata ihan henkilökohtaisesti, kuinka paljon ympäröivä kulttuuri vaikuttaa omiin ihanteisiin. Sitä välillä ihan pysähtyy tuijottamaan kadunvarsien alusvaatemainoksia: tuoko on naisten unelmavartalo? On kamalaa, miten vähättelevästi huomaa välillä ajattelevansa noiden mainosten vaikutuksista ulkonäköpaineisiin, kun itse ei pidä mallien vartaloita kovinkaan kauniina. Ja kuitenkin kun vähän muistelee, niin mieleen palaavat ne iltapäivät, kun tuli kotiin yläasteelta tai lukiosta ja selaili H&M:n uutta kuvastoa ja huokaili, jospa joskus itsekin saisi samanlaisen vartalon kun langanlaihoilla, pitkäsäärisillä malleilla.

                                                                       

Unelmien bikinivartalo? Ei minulle, ei tällä hetkellä.
Kuva täältä.

Totuus ajatusmaailmani muutoksesta iski oikeastaan ollessani rintsikkaostoksilla. Myyjä kysyi kuinka suuren arvelen rinnanympärykseni olevan, ja vastasin sen olleen aiemmin 65–70. Myyjä mittasi  rinnanympärykseni ja  naurahti: ”Voi kyllä tämä on yli 75”. Automaattisesti jostain alitajunnasta pulpahti mielipaha. Miten tuo nainen kehtaa sanoa noin tökerösti, minähän loukkaannun! Nainen oli muuten mukava, sovitus meni hyvin ja lähdin kaupasta uudet rintsikat kädessä. Vielä illallakin muistelin kuitenkin myyjän lausetta. Mutta seuraavana päivänä todellisuus iski: miten ihmeessä voin loukkaantua myyjän sanoista, kun monta kertaa viikossa käyn salilla toiveenani saada leveämpi ja lihaksikkaampi selkä? Minunhan olisi pitänyt ratketa onnesta, kun myyjä kehui minun kasvaneen! Kuinka syvällä nuoruudessani omaksumani kauneusihanteet sirosta naisesta oikein ovat, kun ne aivan automaattisesti vaikuttavat reaktiooni, vaikka olen jo monta vuotta tietoisesti ajatellut toisin?

Media on todella suuri vaikuttaja ulkonäköasioissa, mutta minusta suurempi vaikutusvalta omiin mielipiteisiin on ehdottomasti lähipiirillä. Kun teininä oleskeli eniten samanikäisten, vielä itseään etsivien tyttöjen kanssa, ei ihme, että puheenaiheet kiersivät kaloreita, lenkkeilyä ja lihomista. Nyt lähipiirini ei puhu kaloreiden karsimisesta vaan ennemmin siitä, miten saisi syötyä tarpeeksi. Kutkuttavin kehu, mitä mieheni minulle on hetkeen sanonut, oli: ”Ohho, sullehan on tullu lihaa selkään”. Jos joku olisi sanonut minulle noin muutama vuosi sitten, olisin itkenyt peilin edessä viikon. Kun isäni oli käymässä tässä pari kuukautta sitten ja kehui, että näytän hyvältä, minua hymyilytti monta päivää. Muiden ihmisten mielipiteillä ei pitäisi olla väliä, mutta kyllä niillä on. Läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten mielipiteillä on väliä. Ainakin minulle. Ne ovat suuressa roolissa, kun oma ideaali mistä tahansa asiasta on muodostumassa. 

Onnea ei voi etsiä

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, millainen olisi unelmaelämäni ja miten voisin tehdä arjestani mahdollisimman onnellista. Opintojen vääjäämätön eteneminen on pakottanut ajattelemaan työllistymistä ja elämää koulun jälkeen. Juuri nyt on kaikki todella hyvin ja olen onnellisempi kuin koskaan ennen, mutta mitkä ovat niitä asioita, joista pitää kiinni, kun elämäntilanne muuttuu? Mikä on tie onnellisuuteen?

Tiedän kyllä, milloin en ole ollut onnellinen. Elämäni ehdottomasti ahdistavinta ja masentavinta aikaa oli kevät 2013, kun muutin mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme Turkuun. Sinänsähän tuon ajan olisi pitänyt olla ihanaa vaaleanpunaista hattaraa, kun kaukosuhde muuttui vihdoin avoliitoksi ja sain olla joka ikinen päivä rakastamani miehen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, sillä tuona kolmena kuukautena koin elämäni ensimmäisen kunnollisen eksistentiaalisen kriisin. Oli hermoja raastavaa olla yli kolme kuukautta ilman tietoa tulevasta, ilman koulua tai työpaikkaa minne mennä, ilman harrastuksia. Kun mies lähti kouluun, minä jäin yksin kirjojen kanssa kotiin. Vain muutaman kuukauden aikana pääni ehti pehmetä täysin, olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut ja energiatasoni laskivat ihan minimiin. Ymmärrän siis täysin ihmisiä, jotka sairastuvat pahaan masennukseen puolen vuoden työttömyyden aikana.

Mitä enemmän on koulujuttuja, projekteja tai tapahtumia tekeillä, sitä enemmän minulla on energiaa ja sitä palkitsevammaksi koen elämäni. Kun törmäsin Eleanor Rooseveltin sanoihin ”Onni ei ole päämäärä, vaan sivutuote”, koin, että joku oli viimeinen pukenut pohdintani lauseeksi. Niin: onnea ei voi etsiä. Se tulee kaiken muun sivussa, huomaamatta. Kun tavoittelee jotain asiaa intohimoisesti ja pyrkii johonkin itselle tärkeään päämäärään kaikella omistautumisella, huomaa usein olevansa onnellinen ja elävänsä merkityksellistä elämää. Mitä enemmän ja erilaisempia asioita tekee, sitä nopeammin todennäköisesti löytää ne asiat, jotka tekevät kaikkein onnellisimmaksi. Ja oppii, mitkä asiat vievät vain turhaan energiaa antamatta mitään vastineeksi.

Tekemisen pitää kuitenkin liittyä omaan elämään, ympäristöön ja arkeen, koska elämä kuitenkin muodostuu suurimmaksi osaksi arjesta omassa kotiympäristössä. Siksi minun onkin vaikea ymmärtää, miten jotkut sanovat löytäneensä onnensa Himalajan vuoristoista tai joogaretriitiltä Thaimaasta. Miten "löytyneen" onnen voi siirtää omaan elämään meditaatioloman jälkeen?

Onni on mielestäni erottamattomassa suhteessa itsensä tuntemiseen. Mitä paremmin itsensä tuntee, sitä helpompi on tehdä onnellisuuteen johtavia päätöksiä. Kuten onnea, identiteettiäkään ei mielestäni pysty etsimään, vaan sen vain ymmärtää pikku hiljaa eri ihmissuhteissa ja tilanteissa. Jos etsii itseään eristyksessä omasta normaalista ympäristöstään, mitä tapahtuu kun palaa sinne? Jos ei tunne itseään arjen tilanteissa, miten voisi olla onnellinen arjessa? Jos on opetellut, miten löytää mielen tasapaino ja onni yksin, miten saman onnen voi säilyttää, kun arkeen heitetään mukaan kaikki arjen ihmiset ja ihmissuhteiden konfliktit? Vieraaseen ympäristöön eristäytyminen ei opeta mitään uutta siitä tavallisesta elämästä ja maailmasta, johon kuitenkin suurimmalla osalla on tarkoitus joskus palata.

Ymmärrän toki heitä, jotka eivät pysty ulkoisten vaikutteiden ja paineiden vuoksi tekemään valintoja itseään kuunnellen ja tarvitsevat siksi etäisyyttä arkeensa. Aikalisä voi olla tarpeen esimerkiksi läheisen ihmisen kuoleman jälkeen. Tällöin kuitenkin on minusta kyse äärimmilleen ajautuneesta tilanteesta tai elämän tai identiteetin yksittäispiirteestä – kokonaista identiteettiä ei mielestäni voi löytää erossa arjen tilanteista ja ihmisistä.

Omasta arjesta irtaantuminen saattaa myös auttaa avartamaan omaa maailmankuvaa ja ymmärtämään oman elämäntyylin olevan etuoikeutettu. En kuitenkaan usko, että toisenlaisten ihmisten tai kurjempien elämäntarinoiden kuuleminen voi tehdä ketään onnelliseksi. Se voi opettaa nöyryyttä ja kiitollisuutta, jotka ovat luonteenpiirteistä yhdet tärkeimmistä, mutta se ei yksistään tee ihmistä onnellista. Ihminen kuitenkin peilaa elämäntapahtumiaan omiin kokemuksiinsa ja omaan taustaansa, ja oman elämän myrskyissä harva pystyy asettumaan ulkopuolisen asemaan.

”Normaalissa” elämäntilanteessa olevalle ihmiselle paras tie onneen on siis mielestäni kokeilla uusia juttuja tai tehdä vanhat asiat uusilla tavoilla ja asenteilla. Tehdä ja touhuta niin kauan, että kolahtaa. Uskon, että tavallinen eläminen voi olla ihan yhtä valaisevaa kuin meditaatio tai erakkona mietiskely – ellei valaisevampaakin. Avain onneen on yrittää omassa elämässä tehdä kaikki niin hyvin kuin mahdollista ja tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin, mitä elämä tarjoaa. Tärkeää on kuitenkin tasaisin väliajoin pysähtyä miettimään, saako tekemistään asioista elämäänsä jotain hyvää. Jos vastaus on ei, täytyy koettaa jotain erilaista. Kokemalla ja tekemällä uutta ymmärtää paremmin myös itseään, jolloin pystyy tulevaisuudessakin tekemään valintoja, jotka lopulta tekevät onnelliseksi.

Mitä enemmän tekee, sitä useammin myös luultavasti kokee onnistumisen tunnetta, mikä itselläni ainakin on yksi pääsyy onnellisuuteen. Yleensä se, missä on hyvä, tekee onnelliseksi, etkä voi olla hyvä, ellet edes koita.