Mitä onnellisen avioliiton eteen pitää uhrata?

Jeii, tänään tulee taas Ensitreffit alttarilla! Olen ihan tammenterhoina kyseisestä sarjasta, vaikka täytyy myöntää, että ensimmäisen kauden mainosten ilmestyessä katukuvaan ennemminkin närkästyin koko formaatista. Vannoin, etten alkaisi moista huuhaa-sarjaa seuraamaan. Toisin kävi, ja joka tiistai istuin sohvan reunalla klo 21–22 intensiivisesti ruutua tuijottamassa. Sarja yllätti todentuntuisuudellaan ja oli ihanan herkkä ja vakavamielinenkin verrattuna samaan aikaan pyörineeseen Temptation Islandiin.

Suomen Ensitreffejäkin paremmaksi osoittautui kuitenkin Ensitreffit alttarilla USA eli Married at First Sight. Seurasimme sitä yhdessä mieheni kanssa ihan intona (saikohan tätä paljastaa julkisesti? :D) kauden alusta loppuun. Yhdysvaltojen versiossa oli enemmän potkua – kuten olettaa saattaakin – kuin suomalaisessa versiossa; se näytti parien aitoja pettymyksiä, paljon flirttiä ja kutkutusta sekä työtä, jota avioliiton eteen pitää tehdä. Siinä yksinkertaisesti tapahtui enemmän kuin vähän värittömässä ja hidastempoisessa suomalaisessa versiossa.

Koska Married at First Sight sisälsi niin paljon tuttuja arkisia parisuhteen tilanteita ja syvällistä spontaania keskustelua parien välillä, sarja innoitti myös minut ja mieheni yllättävän mielenkiintoisiin keskusteluihin. Eräässä jaksossa parit pohtivat sitä, mitä he olivat joutuneet uhraamaan avioliiton eteen. Asiantuntijat nyökyttelivät, että kyllä, joistakin asioista luopuminen on välttämätöntä avioliiton myötä. Yksi pari kertoi ystävien kanssa vietetyn ajan vähenevän, toinen uskoi, ettei harrastukselle jäisi niin paljoa aikaa.

Tämä ajatus tuntui sekä minusta että miehestäni vieraalta. Emme kumpikaan kokeneet, että olisimme avioliiton takia joutuneet kieltäytymään ystävien kutsuista tai jättämään välistä harrastuskertoja. Yleisesti tunnutaan ajattelevan, että parisuhde automaattisesti haukkaa suuren palan ”oman elämän” ajasta ja että avioliitto viimeistään pakottaa kotiin nyhjäämään. Me olemme kuitenkin puolivahingossa ystävystyneet toistemme ystävien kanssa, ja kaveripiirimme ovat siten yhdistyneet. Me kumpikin menemme paljon, joko erikseen tai yhdessä isossa ystäväporukassa. Ja mikä parasta, saliharrastuksemmekin on yhteinen. Sen sijaan, että parisuhde estäisi harrastamisen, kumppani päinvastoin kannustaa silloin, ku itse ei ehkä jaksaisi.

Mutta kyllä avioliitto ja parisuhde on jotain pakottanut uhraamaan. Yksinoloaikaa on totta kai vähemmän, mutta eniten on täytynyt joustaa omista pinttyneistä tavoista ja jopa periaatteista. Minä olen joutunut opettelemaan jotkut perfektionistiset, aikaa tunneittain syövät neuroosini pois. Ennen triplatsekkasin kaiken: onko sähköpostini varmasti lähtemässä oikeaan osoitteeseen, onhan avaimet varmasti mukana, eihän jääkaapin ovi jäänyt auki kun lähden kotoa (tätä tapaa en ymmärrä itsekään) ja alkoihan työvuoroni varmasti 15.30 eikä 15.00. Kuitenkin isoin tapa, josta olen joutunut luopumaan, on liiallinen muiden ihmisten miellyttäminen ja turha vaivannäkö asioiden eteen. Sinkkuna ollessani saatoin nysvätä tuntikausia tehden mitättömiä koulujuttuja, mutta vakavan parisuhteen myötä on ollut pakko oppia tekemään asiat vähän vähemmällä kiillottamisella. 

Toisaalta, vaikka nuo tavat toivat minulle aikanaan turvallisuuden ja varmuuden tunnetta, olen nyt ihan tyytyväinen, että opettelin niistä eroon. Voiko niitäkään siis edes sanoa uhrauksiksi? Loppujen lopuksi millään kerralla, kun olen avioliiton myötä päästänyt jostain asiasta irti, elämäni ei ole muuttanut  huonompaan suuntaan enkä ole tuntenut itseäni vähemmän onnelliseksi. Jos avioliiton takia joutuu luopumaan jostain itselle tärkeästä harrastuksesta, ystävästä, tavasta tai periaatteesta, ja kokee sen takia itsensä onnettomammaksi, onko avioliitto varmasti tasapainoinen? Tai kumppanin vaatimukset oikeutettuja?

Toivottavasti tällä Ensitreffit alttarilla -kaudella syntyisi yhtä inspiroivaa keskustelua kuin Married at First Sightista ja että parit heittäytyisivät kokeiluun niin aidosti, että onnistumisista ja konflikteista tulisi samaistuttavia meille sarjan innokkaille katsojille. 

Ah, syyskuun eka

Syyskuu. Vihdoin.

Syksy on ollut lempivuodenaikani niin kauan kuin muistan, mutta ikinä ennen en varmaan ole odottanut sitä näin paljoa. Kesä on ollut poikkeuksellisen raskas töissä, ja pidän ”kesälomani” vasta nyt syyskuussa, joten tämä päivä on siksi todella odotettu. Lisäksi kesä on ollut sään puolesta niin epämääräinen, että siksikin kaipaa jo rehellistä vuodenaikaa.

Syksyn lähestyessä kuulee pääosin vain valituksia kesän loppumisesta. Syksy koetaan synkkänä päätöksenä iloisille kesäpäiville ja merkkinä tylsän arjen alkamiselle. Monilta katoaa kaikki kesän aikana loistava energia ja inspiraatio heti, kun ensimmäiset lehdet varisevat maahan. Itse en ymmärrä, miten syksy voi masentaa, koska siinä on niin paljon, mitä rakastaa:

Uudistuminen ja alusta aloittaminen. Syksy merkitsee minulle uudistumista niin koulun kuin kauneudenhoitorutiinien, urheilun, kodinhoidon ja ruokailunkin suhteen – kun kaikki on ollut kesällä vähän retuperällä, syksyllä puhkeaa kauhea vimma pistää asiat järjestykseen ja siivoksi. Kesällä kasvot pestään milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta, salilla käydään kun töiltä ja terassilta kerkeää, kotona käydään lähinnä nopeasti pesemässä pyykit ja nukkumassa ja ruokavalio koostuu lähinnä ravintola-annoksista ja noutoruuasta. Vaikka vapaus ja rentous on kesällä mukavaa, syksy tuo elämään ihanaa järjestystä ja selkeyttä, jota ainakin itse kaipaan.

Luvallinen tunnelmointi kotona. Kesän rientojen jälkeen on ihana sulkeutua välillä neljän seinän sisälle, kaivaa kaapeista kynttilät ja muuttaa sisustusta tunnelmallisempaan ja tummempaan. Toisin kuin muut vuodenajat, syksy ei velvoita mihinkään. Syys- ja lokakuussa ei ole stressaavia suurjuhlapyhiä, jotka yleensä vain pettävät korkeat odotukset. Pakollisten pönötysjuhlien sijaan syyskuussa kyläillään spontaanisti ystävien luona ja parannetaan maailmaa rennosti verkkareissa kynttilänvalossa.

Rutiinit. Koska teen kesällä vuorotyötä vaateliikkeessä, en saa järjestettyä arkeeni niin selkeitä rutiineja, kuin henkinen jaksamiseni vaatisi. Siksi odotankin kouluun palaamista, aikaisia herätyksiä, alkuiltojen treenejä ja iltoja, jotka on pyhitetty rentoutumiselle (tai pyykinpesulle). Myös se, että pääsen myös kesäisin vuorotyötä tekevän mieheni kanssa kahdestaan illalla kauppaan, tuntuu luksukselta kesän yksinäisten lähi-Siwassa pysähtymisten jälkeen.

Pimeys ja valot. Syksyllä pimeys on erilaista kuin talvella: syksyn pimeys on sysimustaa ja se peittelee kaiken. Kun talven pimeys on lannistavaa, syksyn pimeys rauhoittaa ja tuo lämpimän olon. Lapsuudenkotonani syysillan pimennyttyä keittiöstä sammutettiin kattolamput ja sytytettiin sivu- ja tiskipöydän valot sekä ruokapöytään kynttilöitä, keitettiin teetä ja syötiin pitkään yhdessä iltapalaa. Nuo illat ovat isoin asia, jota kaipaan kotoa. Ehkä siksi pimeät syksyiset illat keittiössä kynttilän valossa tuovat minulle turvallisen ja onnellisen olon.

Pimeys on jollain lailla kutkuttavaa myös kaupungissa. Kontrasti sävyttömän pimeyden ja keskustan satojen valojen välillä on huumaavan tunnelmallista. Kun pyöräilen illalla kotiin ja sateesta märkä asfaltti heijastaa katulamppujen keltaista valoa, olen onnellisimmillani. Etenkin Turussa syysillat ovat melkein taianomaisia, koska Aurajoen rannan ja sen rakennuksien valaistus on suunniteltu niin taitavasti.

Viileys.  Kesän jälkeen osaa taas arvostaa iltaisin viileää makuuhuonetta ja aamuja, jolloin ei herää hiestä märkänä sotkeutuneena peittoon ja lakanoihin. Meikkikään ei valu pois samaa tahtia kuin sitä sutii naamaan, kun lämpötila kämpässä ei kohoa yli 25 asteen. Ja kirpeät aamut herättävät mukavasti ensimmäiselle luennolle.

Ruoka. Kirpeät suomalaiset omenat, sienet ja niistä tehdyt kastikkeet ja kotimaiset marjat. Nam.

Syysvaatteet. En jostain syystä vain osaa olla tyylikäs kesällä: osaan kerrospukeutumisen paljon paremmin kuin nirunarutoppien käytön. Enkä käytä hameitakaan. Talvella taas on pakko tunkea päälle tyylittömän paljon toppaa ja paksuja kerroksia. Kevät- ja syysvaatteet ovat eniten mieleeni, ja näistä kahdesta vielä voiton vie syysvaatteet: muhkeat neuleet, saappaat ja nilkkurit, nahkatakit, viininpunainen väri ja isot huivit. Gotta love it.

Syksyllä on helppo olla onnellinen ❤