"Ihanaa, mun hartiat on leventynyt!" – Eiku mitäh?

Ihannevartaloni on muuttunut paljon viime vuosien aikana. Oikein hätkähdyttävän paljon. Lukion ensimmäisellä halusin vain olla hoikka. Mitä pienempi vaatekoko, sen parempi. ”Ootko sä laihtunut?” oli kaunein kehu, mitä kukaan pystyi minulle sanomaan. Kapeat ranteeni olivat ainoa kohta kehossani, johon olin jotakuinkin tyytyväinen. Urheilussa päämääränäni oli kuluttaa kaloreita, paljon kaloreita. ”Iso” oli kaikessa paitsi rinnoissa ehdoton no-no, ja vatsalihakset olivat ainoa lihasryhmä, joka sai ihannenaisvartalossani näkyä.

Neljä vuotta voi kuitenkin tehdä aikamoisen remontin pään sisällä. Teini-iästä aikuistuminen on varmasti yksi syy, muttei mielestäni tärkein. Uskon, että suurin vaikutus on ollut elämänpiirin muutoksella. Aloin käydä mieheni kanssa salilla, puhua hänen kanssaan urheilusta, lukea artikkeleja tavoitteellisesta kuntosaliharjoittelusta ja seurata somessa motivaatioblogeja ja liikunnallisia Instagram-tilejä. Pikku hiljaa päätäni eivät enää kääntäneet hoikat, gasellimaiset naiset, vaan muodokkaammat vartalot (kyllä, inspiroidun kaupungilla tyrmäävistä naisista :D). Kun ennen halusin olla ennen kaikkea siro ja kevyt, nyt haluan, että näytän ryhdikkäältä, vahvalta ja terveeltä. Siltä, että teen vapaa-ajallani jotain muutakin kuin makaan sohvalla ja olen syömättä. Unelmavartalossani on muodokkaat olkapäät, lihaksikkaat jalat ja vahva keskikroppa.

Kiinnitän huomiota niihin asioihin, joihin ympäristöni kiinnittää huomiota. Oma elämänpiiri on loppujen lopuksi melko pieni – kupla, jossa ääneen pääsee vain rajattu määrä ajatusmalleja. Ja kun itse hurahtaa johonkin tiettyyn ihanteeseen, helposti unohtaa muunlaisten ihannevartaloiden olemassaolon. On ihmeellistä huomata ihan henkilökohtaisesti, kuinka paljon ympäröivä kulttuuri vaikuttaa omiin ihanteisiin. Sitä välillä ihan pysähtyy tuijottamaan kadunvarsien alusvaatemainoksia: tuoko on naisten unelmavartalo? On kamalaa, miten vähättelevästi huomaa välillä ajattelevansa noiden mainosten vaikutuksista ulkonäköpaineisiin, kun itse ei pidä mallien vartaloita kovinkaan kauniina. Ja kuitenkin kun vähän muistelee, niin mieleen palaavat ne iltapäivät, kun tuli kotiin yläasteelta tai lukiosta ja selaili H&M:n uutta kuvastoa ja huokaili, jospa joskus itsekin saisi samanlaisen vartalon kun langanlaihoilla, pitkäsäärisillä malleilla.

                                                                       

Unelmien bikinivartalo? Ei minulle, ei tällä hetkellä.
Kuva täältä.

Totuus ajatusmaailmani muutoksesta iski oikeastaan ollessani rintsikkaostoksilla. Myyjä kysyi kuinka suuren arvelen rinnanympärykseni olevan, ja vastasin sen olleen aiemmin 65–70. Myyjä mittasi  rinnanympärykseni ja  naurahti: ”Voi kyllä tämä on yli 75”. Automaattisesti jostain alitajunnasta pulpahti mielipaha. Miten tuo nainen kehtaa sanoa noin tökerösti, minähän loukkaannun! Nainen oli muuten mukava, sovitus meni hyvin ja lähdin kaupasta uudet rintsikat kädessä. Vielä illallakin muistelin kuitenkin myyjän lausetta. Mutta seuraavana päivänä todellisuus iski: miten ihmeessä voin loukkaantua myyjän sanoista, kun monta kertaa viikossa käyn salilla toiveenani saada leveämpi ja lihaksikkaampi selkä? Minunhan olisi pitänyt ratketa onnesta, kun myyjä kehui minun kasvaneen! Kuinka syvällä nuoruudessani omaksumani kauneusihanteet sirosta naisesta oikein ovat, kun ne aivan automaattisesti vaikuttavat reaktiooni, vaikka olen jo monta vuotta tietoisesti ajatellut toisin?

Media on todella suuri vaikuttaja ulkonäköasioissa, mutta minusta suurempi vaikutusvalta omiin mielipiteisiin on ehdottomasti lähipiirillä. Kun teininä oleskeli eniten samanikäisten, vielä itseään etsivien tyttöjen kanssa, ei ihme, että puheenaiheet kiersivät kaloreita, lenkkeilyä ja lihomista. Nyt lähipiirini ei puhu kaloreiden karsimisesta vaan ennemmin siitä, miten saisi syötyä tarpeeksi. Kutkuttavin kehu, mitä mieheni minulle on hetkeen sanonut, oli: ”Ohho, sullehan on tullu lihaa selkään”. Jos joku olisi sanonut minulle noin muutama vuosi sitten, olisin itkenyt peilin edessä viikon. Kun isäni oli käymässä tässä pari kuukautta sitten ja kehui, että näytän hyvältä, minua hymyilytti monta päivää. Muiden ihmisten mielipiteillä ei pitäisi olla väliä, mutta kyllä niillä on. Läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten mielipiteillä on väliä. Ainakin minulle. Ne ovat suuressa roolissa, kun oma ideaali mistä tahansa asiasta on muodostumassa. 

Onnea ei voi etsiä

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, millainen olisi unelmaelämäni ja miten voisin tehdä arjestani mahdollisimman onnellista. Opintojen vääjäämätön eteneminen on pakottanut ajattelemaan työllistymistä ja elämää koulun jälkeen. Juuri nyt on kaikki todella hyvin ja olen onnellisempi kuin koskaan ennen, mutta mitkä ovat niitä asioita, joista pitää kiinni, kun elämäntilanne muuttuu? Mikä on tie onnellisuuteen?

Tiedän kyllä, milloin en ole ollut onnellinen. Elämäni ehdottomasti ahdistavinta ja masentavinta aikaa oli kevät 2013, kun muutin mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme Turkuun. Sinänsähän tuon ajan olisi pitänyt olla ihanaa vaaleanpunaista hattaraa, kun kaukosuhde muuttui vihdoin avoliitoksi ja sain olla joka ikinen päivä rakastamani miehen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, sillä tuona kolmena kuukautena koin elämäni ensimmäisen kunnollisen eksistentiaalisen kriisin. Oli hermoja raastavaa olla yli kolme kuukautta ilman tietoa tulevasta, ilman koulua tai työpaikkaa minne mennä, ilman harrastuksia. Kun mies lähti kouluun, minä jäin yksin kirjojen kanssa kotiin. Vain muutaman kuukauden aikana pääni ehti pehmetä täysin, olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut ja energiatasoni laskivat ihan minimiin. Ymmärrän siis täysin ihmisiä, jotka sairastuvat pahaan masennukseen puolen vuoden työttömyyden aikana.

Mitä enemmän on koulujuttuja, projekteja tai tapahtumia tekeillä, sitä enemmän minulla on energiaa ja sitä palkitsevammaksi koen elämäni. Kun törmäsin Eleanor Rooseveltin sanoihin ”Onni ei ole päämäärä, vaan sivutuote”, koin, että joku oli viimeinen pukenut pohdintani lauseeksi. Niin: onnea ei voi etsiä. Se tulee kaiken muun sivussa, huomaamatta. Kun tavoittelee jotain asiaa intohimoisesti ja pyrkii johonkin itselle tärkeään päämäärään kaikella omistautumisella, huomaa usein olevansa onnellinen ja elävänsä merkityksellistä elämää. Mitä enemmän ja erilaisempia asioita tekee, sitä nopeammin todennäköisesti löytää ne asiat, jotka tekevät kaikkein onnellisimmaksi. Ja oppii, mitkä asiat vievät vain turhaan energiaa antamatta mitään vastineeksi.

Tekemisen pitää kuitenkin liittyä omaan elämään, ympäristöön ja arkeen, koska elämä kuitenkin muodostuu suurimmaksi osaksi arjesta omassa kotiympäristössä. Siksi minun onkin vaikea ymmärtää, miten jotkut sanovat löytäneensä onnensa Himalajan vuoristoista tai joogaretriitiltä Thaimaasta. Miten "löytyneen" onnen voi siirtää omaan elämään meditaatioloman jälkeen?

Onni on mielestäni erottamattomassa suhteessa itsensä tuntemiseen. Mitä paremmin itsensä tuntee, sitä helpompi on tehdä onnellisuuteen johtavia päätöksiä. Kuten onnea, identiteettiäkään ei mielestäni pysty etsimään, vaan sen vain ymmärtää pikku hiljaa eri ihmissuhteissa ja tilanteissa. Jos etsii itseään eristyksessä omasta normaalista ympäristöstään, mitä tapahtuu kun palaa sinne? Jos ei tunne itseään arjen tilanteissa, miten voisi olla onnellinen arjessa? Jos on opetellut, miten löytää mielen tasapaino ja onni yksin, miten saman onnen voi säilyttää, kun arkeen heitetään mukaan kaikki arjen ihmiset ja ihmissuhteiden konfliktit? Vieraaseen ympäristöön eristäytyminen ei opeta mitään uutta siitä tavallisesta elämästä ja maailmasta, johon kuitenkin suurimmalla osalla on tarkoitus joskus palata.

Ymmärrän toki heitä, jotka eivät pysty ulkoisten vaikutteiden ja paineiden vuoksi tekemään valintoja itseään kuunnellen ja tarvitsevat siksi etäisyyttä arkeensa. Aikalisä voi olla tarpeen esimerkiksi läheisen ihmisen kuoleman jälkeen. Tällöin kuitenkin on minusta kyse äärimmilleen ajautuneesta tilanteesta tai elämän tai identiteetin yksittäispiirteestä – kokonaista identiteettiä ei mielestäni voi löytää erossa arjen tilanteista ja ihmisistä.

Omasta arjesta irtaantuminen saattaa myös auttaa avartamaan omaa maailmankuvaa ja ymmärtämään oman elämäntyylin olevan etuoikeutettu. En kuitenkaan usko, että toisenlaisten ihmisten tai kurjempien elämäntarinoiden kuuleminen voi tehdä ketään onnelliseksi. Se voi opettaa nöyryyttä ja kiitollisuutta, jotka ovat luonteenpiirteistä yhdet tärkeimmistä, mutta se ei yksistään tee ihmistä onnellista. Ihminen kuitenkin peilaa elämäntapahtumiaan omiin kokemuksiinsa ja omaan taustaansa, ja oman elämän myrskyissä harva pystyy asettumaan ulkopuolisen asemaan.

”Normaalissa” elämäntilanteessa olevalle ihmiselle paras tie onneen on siis mielestäni kokeilla uusia juttuja tai tehdä vanhat asiat uusilla tavoilla ja asenteilla. Tehdä ja touhuta niin kauan, että kolahtaa. Uskon, että tavallinen eläminen voi olla ihan yhtä valaisevaa kuin meditaatio tai erakkona mietiskely – ellei valaisevampaakin. Avain onneen on yrittää omassa elämässä tehdä kaikki niin hyvin kuin mahdollista ja tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin, mitä elämä tarjoaa. Tärkeää on kuitenkin tasaisin väliajoin pysähtyä miettimään, saako tekemistään asioista elämäänsä jotain hyvää. Jos vastaus on ei, täytyy koettaa jotain erilaista. Kokemalla ja tekemällä uutta ymmärtää paremmin myös itseään, jolloin pystyy tulevaisuudessakin tekemään valintoja, jotka lopulta tekevät onnelliseksi.

Mitä enemmän tekee, sitä useammin myös luultavasti kokee onnistumisen tunnetta, mikä itselläni ainakin on yksi pääsyy onnellisuuteen. Yleensä se, missä on hyvä, tekee onnelliseksi, etkä voi olla hyvä, ellet edes koita.

Kyynelten arvoinen elokuva: The Theory of Everything

Minulla ja miehelläni oli alkuviikosta kerrankin yhteinen vapaapäivä, ja sitä juhlistaaksemme kävimme ostamassa oikein kassikaupalla hyvää syömistä: pihvit, valkosipulipatonkia, viinirypäleitä, sipsiä ja karkkia. Emme herkuttele usein, mutta kun herkuttelemme, otamme varmasti joka sorttia ja kaksin käsin. :D Karkit keräsimme tapamme mukaan Makuunista samalla kun haimme leffan illaksi. Katsomme yhdessä todella paljon elokuvia, ja meillä meneekin kuukaudessa monta kymppiä leffavuokraamoihin – etenkin näin kesäisin. Halvemmaksi tulisi tilata Viaplay tai Netflix, mutta niiden kautta ei näe ensi-iltoja. Vuokraamossa käyminen on meille myös oma ”juttu”, tuttu tapa aloittaa vapaailta ja päästä rentoon mielentilaan sekä unohtaa työ ja koulu.

Mutta siis, vuokrasimme elokuvan The Theory of Everything. Elokuva kertoo Stephen Hawkingin elämäntarinan, ja monissa lehdissä elokuvaa oli kehuttu melkoisesti. Kehujen takia elokuvan valitsimmekin, minua Hawking ei ihmisenä ollut kauheasti kiinnostanut aiemmin. Olin kuvitellut Hawkingin olevan etäinen, konemainen, miltei kylmä nero, joka olisi huumorintajuton ja sosiaalisesti ainakin hieman jälkeenjäänyt.

Elokuva onnistui loistavasti muuttamaan kaikki ennakkokäsitykseni. Hawking olikin äärimmäisen inhimillinen ja hauska mies, joka osasi rakastaa. The Theory of Everything oli niin koskettava ja hyvin näytelty, että jo ennen kuin puoli tuntia tuli elokuvasta täyteen, itkin jo lammikoita sohvalle. Itkun vain jatkuessa ja jatkuessa meinasin jopa jättää elokuvan kokonaan kesken, vaikka yleensä rakastan liikuttavia elokuvia. Stephen Hawkingin epäoikeudenmukainen sairastuminen ja Jane Hawkingin pyyteetön rakkaus koskettivat minua jo melkein liian syvältä.

The Theory of Everything muistutti minusta kovasti elokuvaa A Beautiful Mind, joka myös kertoo suuren tiedemiehen, John Nashin, sairauden varjostamasta elämästä ja avioliitosta. A Beautiful Mind on yksi ehdottomista elokuvasuosikeistani, ja samalle listalle päätyi nyt myös The Theory of Everything. Kummassakin käsitellään pitkää parisuhdetta minusta kauniisti ja herkästi, kuitenkaan sortumatta naiiviuteen. Elokuvat saivat pohtimaan, kuinkahan oma rakkaus ja kärsivällisyys kestäisivät, jos puoliso sairastuisi todella vakavasti. Pystyisikö itse rakastamaan kumppaniaan, vaikka hän sairauden myötä ei olisikaan enää täysin oma itsensä? Miten toista jaksaisi hoitaa päivästä toiseen katkeroitumatta arkeen ja epäoikeudenmukaisuuteen? Rakkauden ja parisuhteen vuoksi pitäisi luopua monista omista unelmista, ja elämää synkentäisi koko ajan pelko sairauden pahenemisesta ja jopa puolison kuolemisesta.

Nykyään tuntuu, että yhä harvemmin löytää katsottavaksi elokuvia, jotka oikeasti herättävät ajatuksia tai joista muodostuu kunnollinen mielipide. Suosittelen The Theory of Everythingiä ihan kaikille, elokuva oli jokaisen kyyneleen arvoinen!

Kaksijakoinen treeniohjelma – kaksinkertainen treenimotivaatio

Jalkapäivän jälkeen väsynyt mutta juuri siksi onnellinen!

Olen käynyt salilla noin kuusitoistavuotiaasta, mutta vasta viimeiset kolme ja puoli vuotta olen treenannut tavoitteellisesti ja täysillä. Ensimmäinen vuosi meni tuetuilla laitteilla leikkiessä ja crosstrainerilla hikoillessa, eikä kuntoiluni päämääränä ollut kuin kalorien kuluttaminen. Ei siis ihme, että tuo vuosi ei muuttanut kroppaani mihinkään suuntaan – ei edes laihempaan, koska söin varsin ansiokkaasti kaikki kulutetut kalorit takaisin.

Mieheni tavattuani siirryin lähentäjä- ja loitontajalaitteista vapaapainoihin, ja treenini monipuolistuivat ja muuttuivat huomattavasti rankemmiksi. Treenijakoni on vaihdellut kolmi- ja nelijakoisen välillä, ja olen ollut ihan tyytyväinen tuloksiin. Rinta-, hauis- ja ojentajalihakset ovat vahvistuneet tasaisen tyydyttävästi, samoin keskikroppa, mutta selkä, olkapäät ja jalat eivät ole tuntuneet vahvistuvan samaa tahtia. Viime syksynä tapahtunut salinvaihto sai kehityskäyrän hienoiseen nousuun jaloillekin, mutta ei tarpeeksi. Kehittymisen hitaus turhautti, mikä taas söi motivaatiota entisestään.

Kesän alussa mieheni ehdotti kaksijakoisen treeniohjelman kokeilemista. Olin vähän skeptinen, koska en tiennyt ketään, joka tuolla jaolla treenaisi. Kaikki tietämäni naiset, jotka treenaavat kovaa monta kertaa viikossa, käyttävät vähintään kolmijakoista treeniohjelmaa. Miten muka saisin rääkättyä koko kehoni loppuun asti vain kahdella treenikerralla? Suostuin kuitenkin kokeilemaan. Se on ehdottomasti ollut treenivuosieni paras päätös!

Kaksijakoinen on ylittänyt kaikki odotukseni. Pitkästä aikaa tuntuu, että oikeasti kehityn, ja motivaationi on vähintäänkin tuplaantunut. Sali-intoon voi vaikuttaa myös kesä, valo ja loma koulusta, mutta ensisijaisesti uskon sen juontavan treenijaon vaihdosta. Olen tehnyt nyt toukokuusta lähtien treenini yläkroppa–alakroppa-jaolla. Olen joutunut ”pakottamaan” itseni salille ehkä kolme kertaa, kun aiemmin noin joka toinen salikäynti tuntui ainakin hiukan uuvuttavalta. En ole juonut boosteriakaan koko kesänä, draivi löytyy sisältäpäin. Henkisen eron lisäksi myös konkreettiset tulokset ovat mieltä kohottavia: kahdessa kuukaudessa leuanvetoni (vastaotteella) kasvoivat säälittävästä nollasta kokonaiseen kolmeen puhtaaseen. Kyykkyyn olen saanut lisätä painoa 20kg, ja penkistä nousee tällä hetkellä 45 kilon kasit. Jes mikä fiilis!

Keskityn salilla siis tällä hetkellä isoihin, koko kehoa kuormittaviin liikkeisiin: kyykkyyn, leuanvetoihin, penkkiin, dippeihin. Pyrin kaikissa liikkeissä kolmeen kahdeksan tiukan toiston sarjaan. Saatuani kolme kahdeksan toiston sarjaa tehtyä puhtaasti lisään sarjapainoa viidellä kilolla. Lisäksi olemme miehen kanssa tehneet treeniemme loppuun yhdessä jotain sykettä nostattavaa, kuten burpeeita, kelkan työntöä tai köysien kanssa riehumista. Varmaankin näiden kahden uudistuksen yhteisvaikutuksesta vyötäröltäni on lähtenyt nyt kesän aikana muutamia senttejä, vaikka en ole muuttanut ruokavaliotani. Tämä treenityyli on rasvanpolttoon loistava, ja siksi se sopii hyvin kevään ja kesän treenirytmiksi. Kesällä on myös yleensä enemmän menoja kuin muulloin, ja kaksijakoinen ohjelma antaa enemmän vapaa-aikaa salilta pidempien palautumisaikojen vuoksi.

Tässäkin ohjelmassa on kuitenkin vielä minulla parannettavaa. Vatsoja en tee tällä hetkellä lainkaan, koska koen keskivartalon saavan tarpeeksi ärsykettä kyykyissä ja muissa isoissa liikkeissä. Voisin kuitenkin lisätä ohjelmaani ainakin yhden eristävän rutistusliikkeen. Lisäksi minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä maastavetoa alakroppapäivinä, vaikka se tuntuukin ylitsepääsemättömän epämiellyttävältä kyykyn jälkeen...

Tässä vielä vähän kaksijakoisen treeniohjelman plussia ja miinuksia:

+ Keskittyminen pysyy itsellä paremmin läpi treenin, koska lihasryhmät vaihtuvat.

+ Treenin jälkeen on kaikkensa antanut, muttei riutunut fiilis. Salilta jää vahva olo.

+ Rasva on palanut uskomattoman hyvin, kun treenissä paljon isoja lihaksia kuormittavia perusliikkeitä sekä toiminnallista harjoittelua.

+ Treenata voi hiukan harvemmin, mikä on etenkin kesällä ihanan armollista. Stressitasot ovat näin pienemmät, ja treeni kulkee paremmin.

+ Treenipäivästä löytyy aina joku lihasryhmä, jota innostaa treenata.

+ KEHITYS. Kaikkia lihasryhmiä tulee treenattua viikossa useammin kuin esim. kolmijakoisessa.

+ Isot koko kehon liikkeet harjoittavat myös keskivartaloa tehokkaasti ”siinä sivussa”.

– Usein haluaisi treenata useammin kuin mitä keho todellisuudessa jaksaisi – vaarana riittämätön palautuminen.

– Välillä esimerkiksi työpäivien jälkeen tekisi mieli tehdä vain kevyttä pumppailua, ja suuret liikkeet tuntuvat raskailta.

– Joidenkin treenien jälkeen on jäänyt tunne, että jotain lihasryhmää olisi voinut vielä pumppailla tai että treeni on jäänyt vajaaksi (tosin tällöin en ole tehnyt treeniäni tarpeeksi suurilla painoilla).

– Ei pysty tekemään kaikkia lemppariliikkeitä (kuten esim. alataljaa rusettikahvalla, olkapäävitkutteluja, sumomavea), koska ei joko jää aikaa tai liike on liian spesifi kaksijakoiseen saliohjelmaan.

– Ei pysty priorisoimaan kunnolla. Esimerkiksi olkapäät ovat minulla suhteellisesti heikommat kuin esimerkiksi ojentajat, mutta kummallekin teen yleensä yhden liikkeen.

– Unen tarve on kasvanut huimasti. Samoin on kasvanut ruuan tarve (mikä on toisaalta myös hyvä juttu :D).

– DOMSsit ovat järkyttävät. On ihan eri asia kärsiä hauis- ja selkäkivusta kuin koko ylävartalon jumituksesta, särystä ja jomotuksesta.

Vaikka kaksijakoisen treeniohjelman suurin vaara on liian vähäinen lepo ja palautuminen, oma kehoni on ainakin tähän asti jaksanut hyvin. Kaksijakoinen ei varmasti ole loppuelämäni treenijako, ei varmasti edes loppu vuoden. Vaihtelu on tässäkin lajissa kehittymisen edellytys, ja vaihdan taas syksyn tullen luultavasti kolmijakoiseen ohjelmaan. Tällä hetkellä tämä jako tuntuu kuitenkin parhaalta sekä kehon että mielen kannalta! Kannattaa edes kokeilla. :)